Kesäpäiväkirjan hengessä

Perjantai 30.7.2010 klo 7:53 - Merja Vahter

                               Padasjoella 30.7.2010

Tänään perjantaiaamuna heräsin seitsämältä kesäpaikkamme kammarissa auringon herätellessä uuteen aamuun. Ulkolämpötila näytti mittarissa olevan +20 astetta ja sisällä +27. Pihan perällä käyntireissun yhteydessä kiersin verkkaiseen tahtiin kukkaistutuksiani, nyppien niistä kuivuneet petunian ja samettiruusujen kukkaset sekä kellastuneita krassinlehtiä, nautiskellen vihreydestä ja lempeästä kesätuulesta. Jokaisena kesänä kukkaistutukset ovat erilaisia, uusia taideteoksia, joista ei koskaan kylväessään tai istuttaessaan voi täysin tietää millaisia niistä tulee ja mihin tahtiin.

Kirjoitan tätä tuvan pöydän päässä täydellisessä hiljaisuudessa, jonka rikkoo aika´ajoin vain avoimesta ikkunasta kuuluva linnunlaulu. Tänään ne eivät ole vielä heränneetkään mihinkään suurempaan konserttiin. Pannukahvi on ulkona kaasukeittimen päällä tuloillaan. Sen kiehumiseen pienellä tulella menee vielä jonkun aikaa, tiedän kokemuksesta. Kirkas teräspannu, jota muistaakseni aromikeittimeksi kutsutaan, on yksi verrattomia suomalaisia Opan valmistamia keksintöjä. Kiehumisen alettua vesi pulppuaa keskellä pannua olevan putken kautta teräsritilässä olevien kahvinporojen päälle ja palaa siitä liruttaen takaisin pannuun sekoittaen aromit raikkaaseen veteen. Ja kas, muutaman minuutin pulputtelun jälkeen sinulla on herkullista perinteistä kahvia, ilman poroja. Pannusta kun kaadan sen suoraan termoskannuun, on alkuillastakin vielä kuumaa hyvää kahvia, näin yksin ollessa.

Tähän muutaman viikon kesälomani päätteeksi ovat hyvin sopineet pari viikkoa, joiden aikana on ollut muutama työpäivä ja loput vapaapäiviä. Kokouksettomat viikotkin loppuvat tähän ja maanantaina onkin taas jo syksyn ensimmäinen kaupunginhallituksen kokous ja useampi muukin kokous näyttää kalenteristani ensiviikolle löytyvän. Siitä se hektisempi aika siis jälleen lähtee. Luojan suoman helteisen, kauniin heinäkuun jälkeen on mukava aloittaa taas normaali rytmi niin poliittisessa kuin muussakin työssä.

Kesääni on toki kuulunut useampi kesäteatterireissu, erilaisilla maalaismarkkinoilla vierailu, taidenäyttelyissä käynti ja ihanat häät. Lahden torin sekä sataman ilmapiiristä kahviloineen olen sentään ehtinyt myös vähän nauttia. Mummon eli anoppini kanssa on tehty lääkäri- ja tutkimusreissuja, joten siinä mielessä arki on ollut hyvinkin läsnä.

Eilen torstaina tuli iltapäivällä tänne maalle vieraakseni Seija ja Harri, yksi entisistä Lilliputin myyjistämme miehensä kanssa. Ajo-ohjeen heille olin kirjoittanut jo pari vuotta sitten istuskeltuamme Seijan kanssa Vääksyn kanavalla jäätelöillä. Vaaleanpunainen puolenarkin paperi, johon mainoksen takapuolelle olin tärkeimmät koordinaatit kirjoittanut, oli kaivettu esiin kuulemma jo muutama viikko sitten ja niinpä sitten onnistuimme sovittelemaan heille ja itselleni sopivan päivän. Saimme yhdessä nauttia kesän ennätyshelteisestä, + 33-35 asteisesta päivästä ja alkuillasta. Mikäpä sen mukavampaa kuin jutella ja olla ihmisen kanssa, joka kymmenen vuoden aikana eli kanssani yhteistä arkea työn merkeissä. Hyvin siinä tuli samalla heidän perheensäkin varsin tutuiksi. 

Oli mukava grillailla ja istuskella yhdessä nautiskelemassa kaikessa rauhassa yksinkertaisista maukkaista kesäherkuista. Vierailun lentäväksi lauseeksi jäi tällä kertaa Harrin moneen kertaan toistama sanonta, "kyllä teidän on tänne sähköt hankittava". Tottahan sähkömiehen on sitä mieltä oltava! No onhan meillä jo aurinkopaneeli sentään katolla. Monta pientä asiaa lataantuu sillä. 

Rakkauteni tähän kesäpaikkaan perustuu sen henkimään historian havinaan. 1920-luvulla rakennetulle "päärakennukselle" en osaa edes tyyppiä määrittää. Mökki tai huvila tämä ei ole. Torppakin olisi kuulemma jonkun isomman maatilan tai kartanon mailla oleva pienempi rakennus. Kerran erehdyin mieheni kuullen sanomaan, että tämä on pieni maatila. Hänen mukaansa tämä ei ole maatilaa nähnytkään, vaan on pientila. No onpa pihapiirissä ainakin ollut useamman lehmän navetta, jonka toisessa päässä parin hevosen talli. Nykyisin vallan muussa käytössä olevat. Paitsi talli, jolle ei ole tehty yhtään mitään todennäköisesti 70-80 vuoteen. Onneksi koko pitkän rakennuksen uusittu katto suojaa hyvin kaikkia sen alle sijoittuvia tiloja. Mitä nyt hevoset talutettu ulos, kun sen käyttö on joskus päättynyt. Tämän kesän loma-aikaansaannoksiimme kuuluu uusi hieno navettasilta, jonka mieheni Pekka omin käsin rakensi ja minä toimin "hanslankarikarina", vähän. Tähän asti emme olleet päässet kulkemaan sinne kuin navetan katossa olleen heinäluukun kautta tikkaita pitkin kiiveten. On muuten hieno navettasilta!

Navetan kanssa samansuuntaisesti pihassa on myös pitkä talousrakennus, jonka toisessa päässä on hirsinen aitta, vanha viljasellainen. Keskellä on pariovellinen työtarvikevarasto, jossa pyöröhirsistä rakennettu lattia ja toinen pää piharakennuksessa on puuliiterinä. Pientilaan kuuluneet muutamat rakennukset on aika vuosikymmenten varrella tuhonnut, kun katot ovat romahtaneet ja ympäristö niiden ympärillä hoitamattomana metsittynyt.

Halvinta huviani on istua "päärakennuksen" portailla ja kuvitella mielessäni, kuinka täällä alkuperäisesti, ympärivuotisesti asunut perhe on päivän mittaan hoitanut askareitaan kantaen veden kaivosta ja lämmittäen tuvan sekä kammarin puilla. Paistaen leivät ja ruokia leivinuunissa sekä valmistellen kaikki päivän puurot, kahvit ja ruuat puuliedellä. Liekö panneet pitkäkseen uuninpankolle vai tuvan pitkälle penkille kovan työpäivän lomassa tai jälkeen. Lukeneet he ainakin ovat paljon. Pitäneet itseään ajantasalla ainakin Etelä-Suomen Sanomia ja Suomen Kuvalehtiä lukien. Niitä olen vintin varastoista löytänyt aina vuodesta 1938 olevista numeroista lähtien. Varsin mielenkiintoista luettavaa edelleen, Etlarista vanhoja lahtelaisia ja päijäthämäläisiä asioita, Kuvalehdestä valtakunnallisia sekä maailmanlaajuisia uutisia. Vuosikymmenten varrella olleet mainokset antavat myös uskomattoman paljon kuvaa menneestä ajasta.

Jos minun pitäisi yhdellä sanalla kuvailla miksi viihdyn täällä metsän keskellä, pienten järvien ympäröimänä, vaan en rannassa, riittää kaksi sanaa, yksinkertaisuus ja rauha. Vaatimattomuus muuttuu ylellisyydeksi.

Kunnioitan tavattoman paljon kaikkia sellaisia ihmisiä, jotka ovat tämän tyyppisissä paikoissa ja olosuhteissa rakentaneet meille nykyisille ja tuleville, ylipäätään itsensä jälkeen tulleille ja tuleville sukupolville maatamme peltoja raivaten sekä metsiä hoidellen. Heillä on ollut käytössään yksi tai kaksi hevosvoimaa kerrallaan, jotka ovat vetäneet milloin tukkirekiä metsästä, milloin puintiauroja pelloilla. Perunapeltojen vaot on tehty käsipelillä työntöaurojen avulla. Voin niitä hypistellä ja katsella, käyttämisen osaaminen olisi varmasti niin ja näin. Kylille ja kirkolle on menty hevosella tai polkupyörällä, myöhemmin mopolla.

Iloitsen myös meitä edeltäneiden, täällä kesälomiaan viettäneiden ja rakennuksia kunnostaneiden ihmisten fiksuudesta sen suhteen, että ajanhenki on osattu ja älytty säilyttää pilaamatta sisä- tai ulkotiloja paikan ilmapiiriin sopimattomilla ratkaisuilla. Kaikesta huomaa, että he ovat meidän kanssamme samalla tavoin kunnioittaneet niiden ihmisten aikaa ja työtä, jotka ovat koko paikan luoneet kodikseen ja elinkeinoksi perheelleen. Kiitokseni siitä teille, Ilse ja Heimo.

Suviterveisin

Merja Vahter

merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi

 

Muuttuva työelämä

Keskiviikko 21.7.2010 klo 15:53 - Merja Vahter

Mikään ei ole niin kuin ennen. Lieneekö sitten hyvä, vai huono asia.

Aikanaan sain itse ensimmäiset työkokemukset teini-iässä. Kukkakaupan lähettinä viikonloppuna toimiminen taisi olla ihan ensimmäisiä niistä. Neljätoista vuotiaasta aloitinkin sitten säännöllisen työssäkäynnin koulupäivien päätteeksi ja lauantaipäivisin. Hoidin lahtelaisen liikkeen lähetintehtäviä hoitaen pankissa, postissa ja matkahuollossa käynnit. Sainpa siinä ajanmyötä opetella myös asiakaspalvelua myyden naistenvaatteita. Napakka ja vaativa työnantaja on pidemmän päälle osoittautunut arvokkaaksi pohjaksi työelämäasenteeseen. Palkka ei tule taivaasta eikä tekemättä. On vastattava siitä mitä on tehnyt ja miten on tehnyt.

Harmittava tosiasia on, että nuorten ei nykypäivinä ole helppo päästä harjoittelemaan työelämää. Opi siinä sitten vastuullisuutta tulevaisuutta varten.

Puhutaan paljon työuran pidentämisestä, mieluiten molemmista päistä. Siihen tarvittaisiin kyllä niitä mahdollisuuksia päästä edes kesätöihin jo opiskeluaikana, valmistumisvaiheen jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Monella paikkakunnalla, myös Lahdessa on siihen osoitettu työllistämisvaroja. Siitä huolimatta useille yrityksille ongelmaksi muodostuu osoittaa ohjaava työkaveri, joka opastaa nuorta suoritettavissa tehtävissä. Löysää kun ei ole. Toisaalta nuorten palkkaaminen on nykyisin heikkoa, jos työnantaja on aiemmin joutunut lomauttamaan työntekijöitä. Väen ottaminen edes kesätöihin vaikeutuu oitis.

No entäpä sitten se loppupää. Osa meistä ihmisistä haikailee eläkkeelle pääsyä viisikymppisestä eteenpäin, toisille ei tuota tuskaa säännöllisessä työssäkäynti vielä yli 70-vuotiaanakaan. Useimmiten niin pitkään työskentelevät ovat yrittäjiä, mutta eivät suinkaan aina.

Viimeisten vuosien aikana useammallakin alalla on jouduttu töiden vähenemisen tai kannattavuuden heikkenemisen johdosta vähentämään työntekijöitä. Näissä tilanteissa saatetaan uutisoida mm. siihen tapaan, että 30 ihmistä joudutaan irtisanomaan ja lisäksi 20 pääsee eläkeputkeen. Olen työssäni saanut tilaisuuden kuulla myös sellaisten henkilöiden ajatuksia, jotka eivät todellakaan pidä itse siitä, että muut määrittelevät jo siinä vaiheessa, ovatko he siirtymässä ns. eläkeputkeen. On lukuisa joukko ihmisiä, jotka ovat täysin virkeitä, innokkaita ja ahkeria työelämään osallistujia vielä pitkälti yli kuudenkymmenen ikäisinä. Heistä on suorastaan loukkaavaa kuulla kuuluvansa niiden joukkoon, joilla ei ole muiden mielestä enää edes mitään tarvetta työllistymiseen. Tarvitaan siis uudenlaista asennoitumista kaikilla tahoilla, miten asiat mielletään ja vieläpä uutisoidaan, ottamatta ensin selvää siitä, miten kyseiset yksilöt omalta kohdaltaan itse asian kokevat ja näkevät.

Aikuiskoulutus tähtää olemassa olevien työtehtävien hoitamista edesauttavan tiedon ja taidon päivittämiseen. Yhtenä tärkeänä alueena lisäksi myös uuteen työuraan suuntautumiseen. Kannustava ja innostava ote on vähintäänkin välttämätöntä ihmiselle siinä vaiheessa, kun hän on vaikkapa 30 vuotta samaa työnantajaa palveltuaan tullut irtisanotuksi tai lomautetuksi. Siinä vaiheessa tulee pohdittavaksi taholla jos toisellakin, että mitenkä sitä pidemmän työelämän toteutumista mahdollistetaan. Ainoa tapa lienee, että heillä on silloin vielä mahdollisuus kouluttautua uudelle alalle, jossa työvoimatarve on kasvava tai olla onnekkaita löytäen vielä oman, jo olemassa olevan ammattitaitonsa mukaista työtä jonkun muun työnantajan palveluksessa. Nykyisin varteenotettava, joskus lähes ainoakin vaihtoehto on ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi tai liittyä johonkin osuuskuntaan, missä on mahdollisuus antaa työpanoksensa ja jatkaa näin työuraansa.

Näen näiden asioiden pohtimisen ja kehittämisen yhtenä tämän hetken tärkeimmistä yhteiskunnallisista haasteista. Niiden keinoin voidaan vaikuttaa kuntien ja valtion verotuloihin. Vähäisenä ei voida myöskään pitää työelämän tuottaman hyvinvoinnin merkitystä. Terve työyhteisö on monille ihmisille kullanarvoinen asia ja hyötyjiä olemme silloin me kaikki ihmiset. Turhaan ei puhuta tulevaisuuden huoltosuhdehaasteista, niin fraasina kuin siitä puhumista jo nykyisin pidetäänkin. Yhteiskunnan tarjoamat lakisääteiset ja muut palvelut kaikille ikäryhmille voidaan hoitaa ainoastaan niin, että riittävä osa ihmisistä on mukana työelämässä, tavalla tai toisella.

Merja Vahter

www.merjavahter.fi
merja.vahter@lahti.fi