Ikäymmärrys on tärkeää arjessa sekä päätöksenteossa

Perjantai 21.2.2025 - Merja Vahter

Oheisessa kuvassa alustuspuheenvuoroa
käyttämässä professori Mikaela von 
Bonsdorff

Vanhustenhoito on saatava kuntoon

Perjantai 24.1.2020 klo 14.23 - Merja Vahter

Ylen aamu TV1:ssä keskusteltiin tänään 24.1. vanhustenhoidosta ja sen nykyisestä tilasta.
Keskustelussa oli mukana edustajat Vanhusten keskusliitosta, Superista, Valvirasta ja Turun Yliopiston emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä.

Muutosta tilanteeseen tarvitaan ja olennaisin asia siinä on Kivelän mukaan asenne. Ongelmat ovat olleet tiedossa jo vuosia, mutta korjausta vaan ei tapahdu. Hänen mukaansa raha edellä ei voida mennä.
Superin edustajan mukaan ei voi olla niin, että vanhuksen pitää myydä omaisuutensa saadakseen asianmukaista hoitoa. Ei voi, olen samaa mieltä.

Palveluasumisen pitäisi olla nimensä mukaisesti palvelevaa. Tätähän se ei tänä päivänä aina ole. On tärkeää keskustella siitä miten saamme kehitettyä aikaisemman vaiheen palvelua. Olemme Lahdessakin ihan valtuustotasolla 2000-luvun aikana korostaneet sitä, että ihmisen pitää saada hoitoa ja palvelua kotiin niin kauan kuin se on mahdollista. Sen täytyisi kuitenkin olla asukkaan tahto ja mahdollisuus niin kauan kuin se on inhimillisesti ajatellen mielekästä. Siinä vaiheessa kun kotona asuminen ei ole enää turvallisuuden tunnetta tuova, tulee voida tarjota heille muu tapa asumiseen ja elämiseen. Kotiin annettava palvelu vaatii muutakin kuin että vanhuksen luona ehditään muutama minuutti käydä kääntymässä. Aivan liian huonokuntoisia ihmisiä on Suomessa Sirkka-Liisa Kivelän mukaan tällä hetkellä kotihoidossa. Vaikka kotona hänen kanssaan asuisi joku omainen, tulee kaikkien ymmärtää millaista on elämä muistisairaan tai liikuntakyvyttömän kanssa. Myös he tarvitsisivat tukea ja keskusteluaikaa. Tätä kotona käyvillä hoitajilla tarpeista riippumatta ei yleensä ole.

Elämme yhä vanhemmiksi. Lahdessakin useampi ihminen ehtii yhden vuoden aikana täyttää 100 vuotta. Lukemattomat ylittävät 90 ikävuotta. Heille suurimmalle osalle alkaa ihan luonnostaan tulla tarve saada enenevässä määrin hoitoa. Miten yhteiskuntana tähän vastaamme? Osalla heistä on omaa perhettä, jotka voivat ainakin osittain auttaa heidän kotona asumisessaan. Kaikilla ei kuitenkaan jälkeläisiä tai muita läheisiä ole, silloin tarvitaan hoitotilanteiden lisäksi erilaisia läheispalveluja. Onneksi sellaisiakin ihmisiä on, jotka käyvät vanhusten luona ystäväpalveluna, vapaaehtoisina. Iso arvostus heille antamastaan ajasta.

Suomi on hyvinvointiyhteiskunta. Sen nimikkeen kattamisen pitää kattaa kaikki ikäryhmät. Ihanteellisena voidaan pitää, jos voimme mahdollisimman pitkään toteuttaa harrastuksiamme. Ne lisäävät omalta osaltaan hyvinvointiamme. Jokainen meistä haluaisi varmaan kuolla ns. saappaat jalassa. Se vaan ei aina toteudu.

Hoitajamitoituksesta puhutaan ja se oli yksi kuumimpia puheenaiheita eduskuntavaalien alla. Lupailtiin hoitajamitoituksen kasvua, erittelemättä sitä erilaiset tarpeet huomioon ottaen. Tässä piili puolueiden välinen suuri ero. Kokoomuslaisena olen tottunut siihen, että kun jotain poliitikkoina lupaillaan, pitää olla  tieto siitä, että siihen on sekä rahalliset että toiminnalliset resurssit. Jo nyt on nähty, että näin ei ole, eikä näitä ns. tyhjiä lupauksia pystytä täyttämään vielä koko eduskuntakaudella. Siitä huolimatta meidän on kunnissa, kuntayhtymissä ja valtakunnallisesti löydettävä keinoja, joilla vanhusten ansaitsemaa hyvää hoitoa kohti ja toteuttamaan päästään mahdollisimman pian.

Ihan lopuksi yksi lähiaikana esiin noussut kokemus, joka osaltaan hidastaa oikea-aikaista hoidon tai vähintäänkin kotiin annettavan avun saantia. Suomalainen vanha ihminen on usein ylpeä. Hän haluaa uskotella itselleen ja luoda muille mielikuvan, että kyllä minä pärjään. Lähes 100 vuotiaat avioparit tukevat ja hoivaavat toisiaan kodissaan niin hyvin kuin taitavat ja jaksavat. Vaikka sivullinen huomaisi, että kyllä on arki vaikeata. Hiuskarvan varassa voi olla tilanne, että kun toiselle jotain tapahtuu, niin toinen heistä on pahassa pulassa. Tilataan, muiden kuin heidän itsensä toimesta, palvelutarpeen kartoitus, jossa pyritään mahdollisimman vilpittömästi selvittämään miten heidän itse haluamaansa kotona asumista voidaan tukea. Kuinka ollakaan, kun sitten tällainen palvelutarpeen kartoittaja vihdoin saadaan käymään kotona ja istutaan rauhassa asian äärellä, antaa vanhus, tai molemmat, puheillaan mielikuvan, että kaikki on hyvin. Kyllä me pärjätään. Vaikka kyseessä on enemmän tahto kuin tosiasia. Yritäpä siinä sitten saada tarvitsemaasi ja ansaitsemaasi apua. Aivan vastaavaa näen ja kuulen usein pitkäaikaissairaalassa käydessä. Kovaäänisimmät ja huomionkipeimmät saavat kyllä hoitajien aikaa, kun sitä vaan on, mutta maan hiljaiset ja kilteimmät vanhukset tyytyvät yleensä hissukseen kohtaloonsa. Jos heidän puoliaan ei pidä toiset ihmiset, jäävät he paljosta huomiosta paitsi.

Pidetään siis vanhusten puolia niillä keinoin, jotka meillä kullakin on käytössä. Jos ei muilla tavoin, niin seurustelemalla heidän kanssaan vaikka palvelutaloissa vieraillen. Se on uskomattoman antoisaa molemmille osapuolille.

Merja Vahter

Lahden kaupunginvaltuutettu
ja kaupunginhallituksen jäsen (kok)